Matsikka kirjoitti:En allekirjoittanut, olis ihan kuin sahais oksaa itsensä alta poikki.
Sinun mielestä pitäisi varmaan antaa tekijänoikeusmafialle vapaa valta jaella maksuja mielensä mukaan? Tv-kaista, Elisa viihde yms. tallentavat nettidigiboxit kieltää? Kännykän soittoääni tulkita julkiseksi esittämiseksi? Kynille saada hyvitysmaksu? Satojen tuhansien korvaukset on ok satunnaiselle opiskelijawarettajalle?
Tässä yksi hyvä kirjoitus aiheesta:
Ilman sosiaalista mediaa Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanjan hurja loppukiri ei olisi koskaan onnistunut, sillä valtamedia jätti oman työnsä hoitamatta.
Kansalaisaloite kohtuullisemman tekijänoikeuslain puolesta oli raueta, sillä perjantaiaamuna 19.7, nelisen vuorokautta ennen keräyksen päättymistä, kannatusilmoituksia uupui lähes 12 000. Vaadittavan 50 000 nimen rajapyykki näytti etäiseltä ja hanke tuhoon tuomitulta – kunnes maanantaina alkoi huikea loppukiri.
Sosiaalinen media täyttyi vielä ehdit -rummutuksesta, ja nimiä alkoi putoilla keräyspalveluun sekuntitahdilla. Mutta hetkinen, huhuu, kuuleeko Pasila, kuuleeko Sanomatalo, Maikkari tai maakunnat? Eivät välittäneet kuulla.
Mediatalot kompastuivat uutiskynnykseen
Media vaikeni keräyksen loppukiristä, vaikka se oli varmasti lähes kaikkien toimitusten tiedossa (lähetin itse useammalle juttuvinkin), kuten se oli vaiennut kampanjan loppusuoran alkamisesta, lukuun ottamatta HS:n kulttuurijuttua.
Jokaisesta kansalaisaloitteesta ei ole syytä uutisoida, mutta kymmeniätuhansia kannattajia keränneistä pitäisi, vaikka ne eivät pääsisi maaliin asti. Mediatalot julkaisevat päivittäin uutisia tutkimuksista, joiden tavanomainen otanta on tuhatkunta vastaajaa, ja näiden perusteella syntyvät otsikot: “Puolet kansasta kannattaa…”
Tutkimusten virhemarginaalit ovat kohtuulliset ja tulosten uutisoiminen perusteltua, mutta tätä taustaa vasten on hämmentävää, ettei 40 000 suomalaisen oma-aloitteisesti ilmaisema mielipide ylitä uutiskynnystä.
Lisäksi tekijänoikeuksia koskevassa kansalaisaloitteessa uutiskynnyksen olisi pitänyt olla tavallista alhaisempi siksi, että lain kohtuuttomuudet ovat saaneet runsaasti julkisuutta ja herättäneet kiivasta keskustelua. Olisi ollut journalistisen etiikan mukaista seurata tapahtumasarjaa, joka tähtää valtavasti huomiota saaneen asiantilan korjaamiseen.
Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanjan loppusuorasta olisi pitänyt uutisoida viimeistään siinä vaiheessa, kun lakialoitteen päätyminen eduskunnalle alkoi näyttää realistiselta. Sen sijaan Suomen päämediat kertoivat loppukirin ollessa kiivaimmillaan – ihan totta – kuninkaallisesta vauvasta ja sankarikoirasta.
Salaliitot voi unohtaa
Miksei Suomen kolmas läpimenon rajaa lähestyvä kansalaisaloite ylittänyt uutiskynnystä? Ei, omassa toimituksessani kyse ei ollut salaliitosta eikä ylhäältä tulleesta käskystä, ja voisin aika huoletta mennä takuuseen myös muista mediataloista.
Pelko asian edistäjäksi leimautumisesta. Toimitusten tai yksittäisten toimittajien ei pidä ryhtyä ajamaan kansanliikkeen, puolueen tai minkään muunkaan ryhmittymän asiaa, mutta toisinaan pelko asian edistäjäksi leimautumisesta saa naurettavat – ja ennen kaikkea vahingolliset – mittasuhteet.
Verorahoitteisena etenkään Yle ei olisi voinut eikä saanut ryhtyä kampanjoimaan tekijänoikeusaloitteen puolesta, mutta oli pahanlaatuinen virhearvio olla kertomatta neutraalisti siitä, mitä yhteiskunnassa noina päivinä tapahtui. “Kansalaisaloite tekijänoikeuslaista näyttäisi etenevän eduskuntakäsittelyyn” olisi ollut kelpo otsikko, tai vähän rohkeammin: “Viime hetken kannatusvyöry siivittänee kolmannen kansalaisaloitteen eduskuntaan.”
Milloin tiedonvälittäminen on muuttunut asian ajamiseksi? Kaikki tietävät, että uutiset protestieroista kiihdyttävät hetkellisesti kirkosta eroamista. Siitä huolimatta on selvää, ettei ensimmäistä eropiikkiä jätetä kertomatta – sehän olisi tiedon pimittämistä.
Mediatalot julkaisevat kyselyitä ja poliittisia mielipidemittauksia jatkuvalla syötöllä, mutta huoli asian ajamisesta tuntuu nostavan päätään eritoten silloin, kun uutinen sivuaa kansalaisvaikuttamista. Eikä kyse ole tahallisuudesta vaan syvään juurtuneista asenteista, jotka vaivaavat osaa toimittajakunnasta.
Vaikeneminen ei ole puoluettomuutta
Ja mitä sitten, jos lukija havahtuisi uutisoinnin sivutuotteena allekirjoittamaan kansalaisaloitteen paremman tekijänoikeuslain puolesta. Sehän olisi tiedonvälitystä parhaimmillaan! Tavallinen ihminen saisi tiedon merkittävästä yhteiskunnallisesta asiasta, punnitsisi ehdotusta omien arvojensa valossa ja tekisi ratkaisunsa sen kannattamisesta tai kannattamatta jättämisestä.
Mahdollisimman paikkaansa pitävän, tasapuolisen ja oikea-aikaisen tiedon tarjoamisen pitäisi olla median kunniatehtävä. Puoli vuotta on lyhyt aika kerätä 50 000 nimeä, mutta se on pitkä aika tavalliselle ihmiselle muistaa, että moinen keräys on käynnissä. Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanjan hurja loppukiri puhuu selvää kieltä oikea-aikaisen uutisoinnin merkityksestä.
Jos sosiaalinen media ei olisi paikannut valtamedian laiminlyöntejä, valtava joukko ihmisiä olisi unohtanut ilmaista tukensa ja aloite olisi rauennut. Median pitää pyrkiä puoluettomuuteen – mitä kuoliaaksi vaikeneminen ei ole. Se on vallitsevan todellisuuden vaihtoehdotonta pönkittämistä ja kansalaistoiminnan tuhkahduttamista.
“Ei se mitään muuta”
Kyynisyys. Toimittajatkin ovat ihmisiä. Kun ensimmäiset kaksi kansalaisaloitetta rikkoi 50 000 allekirjoituksen rajan, ilmassa oli vilpitöntä innostusta – kansalaisten ääni kaikuisi kokonaan uudella tavalla vallan linnakkeissa – mutta kolmannen kohdalla kyyniset äänet alkoivat voimistua.
Epäilijät arvelivat, ettei se aloite vie mihinkään, vaikka nimiä nyt sattuisikin kertymään riittävästi – minkä vuoksi asia ei näyttäytynyt merkityksellisenä. On totta, että kansanedustajat äänestivät nurin esityksen turkistarhauksen kieltämiseksi, ja moni heistä suhtautuu avoimen vihamielisesti kansalaisaloitteisiin, mikä heikentää niiden menestymisen mahdollisuuksia sisällöstä riippumatta.
Kansanedustajien ala-arvoinen suhtautuminen suoraan kansalaisvaikuttamiseen on kuitenkin surkea syy olla kertomatta ihmisille, että heillä olisi nyt mahdollisuus ajaa tärkeänä pitämäänsä asiaa.
Keskeneräisistä asioista ei puhuta
Maanantaina, Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanjan loppukirin aikana, Yle uutisoi erään EU-jäsenyyttä koskevan kansalaisaloitteen jääneen vaille riittävää kannatusta – muttei maininnut sanallakaan tästä toisesta, läpimenon kynnyksellä olevasta aloitteesta. Jälkiuutisointi on suomalaisen mediakulttuurin suurimpia syntejä.
Meillä uutisoidaan häpeällisen huonosti lakiuudistuksista ja muista ihmisten arkielämän kannalta merkityksellisistä hankkeista. Suomessa poliittinen valmistelu tuntuu tarkoittavan tietojen panttaamista ja päätösten läpinuijimista ennen kuin kukaan ymmärtää älähtää.
Liian usein suuri yleisö kuulee uudistuksesta ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun päätös on sinetöity ja tulevaisuus sementoitu – Suomessa ei ole tapana muuttaa huonojakaan päätöksiä, ei vaikka niiden seuraukset olisivat vastakkaiset julkilausutuille tarkoitusperille.
Vallan vahtikoira ei täytä tehtäväänsä, mikäli se tyytyy uutisoimaan tehdyistä päätöksistä, käsittelipä se niitä kuinka kriittisesti tahansa. Ihmiset tarvitsevat tietoa vireillä olevista hankkeista, jotta he voivat ilmaista näkemyksensä ja yrittää vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Sitä voisi kutsua todelliseksi tiedonvälitykseksi.
“Niin mikä kansalais…?”
Ylimielisyys. Osa toimittajakunnasta pitää yhä kansalaisvaikuttamista jonkinlaisena näpertelynä, jota ei tarvitse ottaa kovin vakavasti. Osittain siksi, että vallassa olevat onnistuvat usein vesittämään kansalaisten hankkeet, jolloin niiden todelliset vaikutukset jäävät niin vähäisiksi, ettei niissä uutisoitavaa olekaan.
Ylimielinen ennakkoasenne vaivaa ajoittain kaikkia suuria mediataloja, ja ylimielisyyttä on paljon vaikeampi antaa anteeksi kuin tahatonta kyynisyyttä. Suomalainen media ei pitänyt läpimenon rajaa lähestyvää kansalaisaloitetta edes nettiuutisen arvoisena.
Vertailun vuoksi: jos 8 miljoonan asukkaan Sveitsissä 50 000 ihmistä asettuisi tukemaan kansalaisaloitetta kohtuullisemmasta tekijänoikeuslaista, asiasta järjestettäisiin sitova kansanäänestys.
Kansalaisaloitteet eivät ole pienen porukan näpertelyä vaan ensimmäinen todellinen mahdollisuus korjata Suomen poliittisen järjestelmän valuvikoja. Jos virallinen media ei kykene näkemään kansalaisvaikuttamisen merkitystä, se menettää uskottavuutensa tavallisten ihmisten silmissä.
Viikko sitten medioiden päätoimittajat arvelivat MTV3:n kyselyssä, ettei sosiaalisen median rooli enää kasva. Ennustuksen osuvuutta voi epäillä viime päivien tapahtumien valossa. Jos toimitukset hoitavat työnsä jatkossa yhtä heikosti, sosiaalisen median merkitys tiedon lähteenä kasvaa, kuten myös epäluottamus valtamedioita kohtaan.
https://keskuspuisto.wordpress.com/2013 ... euslaista/
